Kun haave elää vuosia, myös suunnitelmista tulee kauaskantoisia

Tuolla viimeviikkoisella psykologikäynnillä totesin, hivenen humoristiseksi tarkoitetuna juttuna, että juu, minulla on jo päiväkotikin lapselle katsottuna valmiiksi.
En ihan muista miksi tuo tuli puheeksi, mutta siinä halusin tuoda esille, että olen kovasti miettinyt näitä asioita. Miettinyt, kuinka toimisin eri tilanteissa, miten lapseni hoitaisin - ja no, ihan vaikka senkin että mihin päiväkotiin lapsi menisi.

Joku voisi sanoa että säälittävää, eihän sitä lasta ees vielä ole tulossa. Psykologi sen sijaan tulkitsi asian aivan oikein - tämä on minulle tärkeä ja tarkkaan mietitty asia, ei mikään päähänpisto.
Ja niinhän se juuri on. En minä usko että olisin ainoa, joka miettisi asioita kauemmas kuin siihen syntymän tienoille ja nimivaihtoehtoihin. Juu, nekin jo löytyy, useampi vaihtoehto sekä tytölle että pojalle, heh!

Tietenkin, ettei kukaan vetäisi herneitä nenään, on huomiotava että tottakai suunnitelmat voivat muuttua. Lapsihan voi olla niin erityistarpeinen, ettei tavallinen päiväkoti ja koulu tule kysymykseenkään. Tai jotain voi mennä vakavasti pieleen matkan varrella. Tai voi olla ettei sitä lasta edes koskaan tule...

Mutta sitähän sanotaan, että ihminen on onnellisimmillaan, kun odottaa jotain. Odottaessa elää asiaa haaveitten kautta. Ja kun on haaveillut vakavasti jo vuosia, on haaveetkin kasvaneet mukana.
Muistan kun muutin viime vuonna synnyinkaupungistani nykyiselle paikkakunnalle, ihan vain omaan makuun mieluisamman miljöön perässä - ja toki oman pihan, mikä sen mukavampaa kuin muuttaa maantasalle tuolta kerrostalon korkeuksista :) Niin, muuttasessani minua nauratti, kun huomasin että alueen neuvola sijaitsee melkeinpä vieressä.
Noh siinähän ne haaveet alkoivat sitten elämään, aloin uteliaana tutkimaan millaisia päiväkoteja uudella lähialueella olisi, ja miten kaukana olisivat lähimmät koulut. Miettimään että lapselle tulee varmaankin hieman pitempi koulumatka kuin minulle aikoinaan, miettimään että laittaisinko lapseni päiväkotiin vai olisiko perhepäivähoito parempi, miettimään miten jokin tavallinen päivä hoitoon viemisineen kulkisi vaikkapa taaperoikäisen kanssa...

Olen ajatellut että tälläinen haaveilu on ihan luonnollista. Ehkä jopa fiksuakin, miettiä jo etukäteen vaihtoehtoja?

Mutta tekeekö muut tätä oikeasti, vai luulenko vain? Uskaltaako muut haaveilla, vaikkei lasta ole vielä edes matkalla? Onko haaveilu typerää näin ennenaikojaan? Naiivia?

Tämmöisiä tiistai-illan pohdintoja vain tällä kertaa. Aikani kuluksi jotain halusin kirjoittaa, kun ei vielä ees prosessiin ole ns. oikeesti mukaan päässyt eikä siitä vielä oikein asiaa ja seurattavaa riitä... :)